American Horror Story

American horror story on Ryan Murphyn ja Brad Falchukin luoma kauhuteemainen tv-sarja, jonka jokainen tuotantokausi kertoo erillisen kauhutarinan, vaikkakin näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi samat. Ensimmäinen kausi 'Murder House' kertoo Los Angelesissa sijaitsevasta talosta, jolla on erittäin synkkä historia. Kolmehenkinen Harmonyn perhe muuttaa taloon, tietämättä siellä tapahtuneista murhista. Jo ensimmäisenä muuttopäivänä alkaa tosin tapahtua; taloon ilmestyy jatkuvasti kutsumattomia vieraita, jotka eivät välttämättä edes pyydöistä huolimatta suostu aina lähtemään. Myöhemmin alkaa selvitä, että talossa 'vierailevat' hahmot ovatkin talon entisiä asukkaita, jotka ovat aikanaan kuolleet sinne, eivätkä pääse pois, sillä kaikki talon alueella kuolleet ihmiset jäävät siis taloon ikuisiksi ajoiksi. Mikäpä siis sen parempaa kuin alkaa ahdistelemaan talon uusia asukkaita, kunnes he luulevat tulleensa hulluiksi ja alkavat tappaa toisiaan.
   Sarja sijoittuu suurimmaksi osaksi nykypäivään, mutta jaksot usein alkavat takaumilla vuosien taakse. Sarjassa käsitellään rankkoja aiheita sekä kritisoidaan yhteiskuntaa melko ahdistavin näkökulmin. American horror storyä ei yleensä kuvaillakkaan pelottavana, vaan ennemminkin ahdistavana. Kauhu-teeman lisäksi sarjasta löytyy romantiikkaa, perhedraamaa ja myös surullisia kohtauksia, jotka erinomaiset näyttelijät toteuttavat hyvin.
   Ensimmäisissä jaksoissa kiinnostukseni ei suuremmin kyseiseen sarjaan herännyt, mutta mielenkiinto sai jatkamaan vielä pari jaksoa pidemmälle, jolloin huomasinkin olevani täysin koukussa sarjaan. Horror Storyn hahmot ovat täysin erilaisia kuin muissa tv-sarjoissa ja juonenkäänteet melko arvaamattomia, joka tekee sarjasta mukaansavetävän ja mielenkiintoisen. Erityisesti sarjan vanhempia naisnäyttelijöitä, Jessica Langea ja Frances Controyta on kehuttu suorituksistaan sarjassa.
   Suosittelen sarjaa kaikille kauhun ystäville, mielellään yli 14-vuotiaille nuorille, sillä ohjelma sisältää kohtauksia jotka eivät sovi edes kaikkien varttuneempien hermoille. Sarja sisältää rankkoja aiheita, kuten itsemurhia, raiskauksia ja väkivaltaa, sekä muutamia pelottavia kohtauksia.

Hiihtomuseo

Kävimme syksyn lopulla hiihtomuseossa ensimmäistä kertaa ja yllätyimme positiivisesti. Olimme odottaneet suksia ja suksitauluja täynnä olevaa museota, mutta löysimmekin mäkihyppy- ja laskettelusimulaattoreita, ampumapelejä sekä muita aktiviteetteja.
   Museoon sisälle mentäessä ensimmäisenä on lasihuone täynnä hiihtovälineitä (pukuja, suksia, kenkiä) järjestyksessä eri vuosikymmeniltä. Esillä on myös suksia satojen vuosien takaa, joka antaa hyvän käsityksen suksien kehityksestä ja historiasta - niinkuin siihen painottuvan museon kuuluukin antaa. Ensimmäisenä kierrokseemme kuuluikin siis vanhanaikaisten liikuntavälineiden arvostelua ja keskustelua hiihdon ja mäkihypyn kehityksestä. Saimme myös käsiimme lapun, jossa kerrottiin lisää oleellista tietoa kaikesta mahdollisesta hiihtoon liittyvästä.

   Seuraavana olikin jo vuorossa keskihalli, joka oli täynnä erilaisia pelejä; ampumahiihdon ampumisen harjoittelua, mäkihyppysimulaattori, nopeus- ja laskettelupelit. Saimme myös museon henkilökunnalta hyviä ohjeita hiihtoon ja mäkihyppyyn (ei sillä että me mestarihyppääjät olisimme niitä tarvinneet). Vietimme melko kauan aikaa pelaillessa pelejä, ennenkuin raaskimme siirtyä seuraavaan huoneeseen yläkertaan.
  Yläkerrassa oli kuuluisien urheilijoiden pahvinukkeja, joiden kanssa päädyimme räpsimään parit kuvat. Lisäksi kerroksessa oli erilaisia kuvia urheilutapahtumista, sekä 'sydänseinä', jolle sai kirjoittaa oman viestinsä.

Mielestäni oli hyvä idea, että hiihtomuseoon oli ripoteltu hiihdon historiaa eri puolille paikkaa, jolloin asia ei käynyt liian tasapaksuksi. Pelisali oli todella hyvä, sillä varmasti nuorimmat viihtyvät siellä hyvin, kun vaikka perheiden vanhimmat käyvät vieressä itse historiapuolta läpi. Yläkerta tuntui tosin hieman turhalta, sillä sieltä en löytänyt minkäänlaista kovin olennaista tietoa hiihtolajeista.
    Yleisesti ottaen hiihtomuseo oli hyvä kokemus ja tulen todennäköisesti käymään siellä vielä uudelleen.

Lahden historiallinen museo

Lahden historiallinen museo eli Päijät-Hämeen maakuntamuseo on 1800-luvun lopulla rakennettu talo, joka rakennutettiin kapteeni August Fellmannille hänen kartanonsa päärakennukseksi. Fellmanin suku omisti talon 1920-luvun loppuun asti, jonka jälkeen se myytiin kahdelle liikemiehelle ja siitä eteenpäin Lahden kaupungille. Museona kartanoa alettiin käyttää vuonna 1968.

Museon ensimmäisestä kerroksesta löytyy tällä hetkellä mm. tauluja ja vanhoja esineitä, Lahden pienoismallisali, museokauppa ja Fellman-aiheinen huone. Toisesta kerroksesta löytyy Klaus Holman tavaroiden kokoelma ja kolmannesta kerroksesta esimerkiksi asehuone ja Tuhkasta nousi Lahti-näyttely. Osa museon huoneista on aidattuina ja pimeinä, odottelemassa jo seuraavia näyttelyitä. Pitkät, hiljaiset käytävät luovat ehkä jopa hieman pelottavan tunnelman vanhaan taloon, vaikka olisikin ystäviä mukana. Museon henkilökunta ei liiku talossa kovinkaan paljoa, joten näyttelyihin saa parhaimmillaan syventyä yksin kaikessa hiljaisuudessa.

Museo on hieno sekä ulkoa- että sisältä. Vanha rakennus on säilynyt hyvin ja se on pidetty siistinä ja hienona. Näyttelyitä vaihdetaan sopivin väliajoin, ja tällä hetkellä sieltä löytyy esimerkiksi 'Tuhkasta nousi Lahti'-näyttely, joka kertoo Lahden kylässä vuonna 1877 tapahtuneesta tulipalosta.
      Tuhkasta nousi Lahti-näyttely on hienosti toteutettu; näyttelyhuoneeseen astuessa kuulee palavan tulen, ihmisten ja eläinten huutoja, samalla kun lasien takaa näytetään videopätkiä ja pöydille on koottu erilaisia palosta säilyneitä esineitä, kuten esimerkiksi suuri kasa luita. Näyttely perustuu osittain vuonna 2013 tehtyihin kaivauksiin, joissa nykyiseltä Lahden keskustorilta löydettiin luuranko, koriste-esineitä ja vaatteita. Näyttelyssä pääsee myös itse tutkimaan syitä palon alkamiseen. Museosta löytyy liitutaulu, jolle on kasattu mahdollisia palon aiheuttajia.

Pidin historiallisen museon rauhallisuudesta ja hienoista näyttelyistä. Suosittelen paikkaa kaikille, joita kiinnostaa historia ja jotka haluavat viettää päivän yksin ajatustensa kanssa.

Katsastus (Lahden kaupunginteatteri)

Saavuin perheeni kanssa Lahden kaupunginteatteriin, jonka aula oli täynnä lukiolaisia (myöskin suorittamassa koulutehtäviään). Kävimme ostamassa liput ja varasimme kahvit väliajalle, jolloin aikaa esitykseen oli vielä kymmeniä minuutteja. Yhtäkkiä puheensorina hiljeni, kun pöydälle hyppäsi yksi näyttelijöistä, toivottaen katsojat tervetulleiksi ja aloittaen sitten lukemaan runoa Oulun ja Lahden yhtäläisyyksistä. Pieni 'ennakkoesiintyminen' sai odottamaan näytelmää jopa enemmän, ja kun päästiin vihdoin Juhani-näyttämön saliin, jännittynyt ja odottava puheensorina täytti hallin.
   Näytelmä tempaisi mukaansa saman tien ja sai yleisön eläytymään mukaan 70-luvun suomalaiseen musiikkiin ja hahmojen mielenkiintoisiin persooniin. Ensimmäinen osa näytöksestä kulki nopeasti ja väliajalla kuulin jo katsojien ennustelevan innostuneena näytelmän kulkua ja loppua.
   Katsastuksen loppuosuus oli jopa vielä alkuosuuttaankin hauskempi rytmikkäällä musiikillaan ja repäisevillä repliikeillään. Yleisö nauroi mukana ja jännittävimmissä kohtauksissa sali hiljeni täysin, kun kaikki tahtoivat kuulla ja nähdä mitä tapahtuisi seuraavaksi.
   Näytelmän jälkeen katsojat poistuivat salista keskustellen näytelmästä keskenään ja pohtien jo ilmeisesti, mitä seuraavaksi tulisivat katsomaan.

Teattereilla ja elokuvateattereilla on paljon eroja. Elokuvateattereissa kävijät ovat usein lapsiperheitä ja nuorisoa, kun taas teatterissa yleisimpiä ovat aikuiset ja jo eläkkeelle päässeet. Teatterit ovat myös usein ulkomuodoltaan ja sisustukseltaan siistimpiä ja yksinkertaisempia, joka luo omanlaistaan tunnelmaa. Elokuvateattereissa saattaa olla välillä melko sotkuistakin, vaikka ympäristöstä pyritään myös huolehtimaan hyvin. Teatterissa näyttelijöiden kömmähdykset ja persoonat tuovat erilaisuuttaan näytelmiin, sillä tuskin mikään näytös on samanlainen, vaikka osaavat näyttelijät ovat harjoitelleet kohtauksia jo useita kuukausia.
   Itse pidän enemmän teattereissa käymisestä esitysten ainutlaatuisuuden takia. Elokuvia pääsee katsomaan kymmeniä kertoja ihan milloin vain haluaa, mutta teatterissa nähnyt esitys tapahtuu vain sen yhden kerran.

Mielensäpahoittaja (Kino-iiris)

Tuomas Kyrön menestyskirjaan 'Mielensäpahoittaja'  perustuva samanniminen elokuva kertoo perhesuhteista, vanhenemisesta ja yksinäisyyden vaikutuksista ihmiseen omalaatuisella tavalla, joka ei jätä kylmäksi.

    Tarina alkaa, kun yksin Suomen syrjäseudulla asuva 80-vuotias mies satuttaa jalkansa ja joutuu matkustamaan Helsinkiin poikansa vaimon luokse, jotta pääsisi lääkäriin. Mielensäpahoittajan välit miniäänsä ovat melko huonot, sillä he ovat kuin eri maailmoista; hän itse kylvää päivät perunoita, hoitaa taloaan ja käy kyläilemässä vuodelevossa olevan vaimonsa luona. Miniä asuu Helsingissä elektroniikan ja viihteen keskellä, työskentelee kansainvälisessä firmassa ja elää kiireistä arkea. Kun näiden kahden elämät yhdistetään, syntyy melkoinen sekasotku ja stressi itse kullekkin.
   
Mielestäni elokuvan rakenne on tehty mielenkiintoiseksi, sillä esimerkiksi monessa kohtaa elokuvassa käydään läpi samaa kohtausta joka sijoittuu vuosikymmenien taakse Mielensäpahoittajan elämään. Sitä kautta selviää hieman lisää miehen elämästä ja nykyisestä tilanteesta. 'Vanhoissa' kohtauksissa on käytetty hieman vanhanaikaisempaa kuvaustyyliä ja puvustus on onnistunut melko hyvin, vaikkakin joissain vanhemmissa kohtauksissa on hieman liian nykyaikaiset vaatteet. Mielensäpahoittajan päässä oleva karvalakki erottaa tämän kaupunkimaisemassa muista ihmisistä melko voimakkaasti, joka tuo omanlaisensa huumorin elokuvan hahmojen välille, kun kaupunkilaiset sekä ulkomaalaiset kyselevät miehen vaatetuksesta.
   
Elokuvassa on korostettu vastakohtia; Mielensäpahoittajan koti on maaseudulla peltojen keskellä, eikä muita taloja näy lähimaillakaan. Kaupungissa mies joutuu asumaan omakotitaloalueella ja liikkumaan vilkkaassa keskustassa. Maaseudun ihmiset kuvataan ystävällisinä ja hiljaisina, kun taas kaupunkilaiset ovat äänekkäitä, dramaattisia ja melko epäselviä slangeineen ja sanontoineen.

Itse pidin elokuvasta erittäin paljon, sillä sen toteutus ja idea on hieno, näyttelijät hyviä ja ympäristö sopiva tällaiselle elokuvalle. Suosittelisin tätä elokuvaa aikuisille, sillä kielenkäyttö ja tunteenpurkaukset ovat välillä melko vahvoja.

“Ei elämästä mitään jää eikä siitä mitään mukaansa saa. Kun sen tajuaa, tällaisen tavallisenkin minuutin arvo nousee kuulkaa paljon. Mutta ei ihminen parempaan pysty kuin mihin pystyy.” 
― Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittaja